Jälkiruokavaihtoehtoja löytyy kasapäin tavallisesta kaupasta. Tuppaan syömään ulkona ravintoloissa kun tarve vaatii kunnon ruokaa, mutta jälkiruoan voi nautiskellakin hintatietoisesti kotona. Nauttisin kyllä jälkiruokaakin ravintolassa - ilman muuta - jos siellä vain olisi tarjolla täyteläisiä, suklaisen valuvia, sopivasti suolaisia, maukkaan makeita, voilla leivottuja herkkuja. Harmillisen usein joudun toteamaan, että listalla on vähemmän intohimoa herättäviä jälkiruokia (sorbetteja, hedelmäpohjaisia hilavitkutuksia, kuivia ja murenevia leivoksia [= kuumassa uunissa pitkään korventuneita hiekkakakkuja, jotka tarjoillaan trendikkäästi mascarpone-ricotta -vaahdon ja raparperi-puolukkakastikkeen kera. Nämä eivät aiheuta kenessäkään, anteeksi siis tarkoitin Minussa, suurta maku/tunne-elämystä] ). Nyt ennen kuin joku vetää puolukan henkeen on hyvä mainita, että pidän hedelmistä. Olen esimerkiksi totaalinen mansikka- ja omenafani. Sesonkiaikoina hedelmä on pala taivasta, vaan ei koskaan se paras jälkiruoka. Minulle oikea jälkiruoka on jotain laitettua ja valmistettua; ei puusta pudonnutta tai maasta noukittua ja pestyä. Ne pudonneet/maasta noukitut voivat olla lisukkeena, osana jälkiruokaa, mutta kyllä se kirsikka tarvitsee seuraukseen kakun tai edes nokareen Nutellaa, jotta sitä jälkiruoaksi voi kutsua. Ravintoloiden jälkiruoat ovat toki laitettuja, mutta jotenkin ne ovat usein niin neutraaleja sekä maultaan että rakenteeltaan, etten voi niitä paljoa kehua. Luonnollisesti minäkään en ole mikään tympeä luonnonoikku: hymyilen pitkään kun löydän listalta tutun valuvan suklaafondantin tai mutaisen mud caken. Syön niitä kyllä tyytyväisenä, jos ne on oikein valmistettu.
Klassikkosuklaajälkiruoat ovat tärkeitä. Ne luovat ja säilyttävät perinteitä + pitävät asiakkaat tyytyväisinä. Joku voi ajatella, että mieleiseni jälkiruoat ovat turhan raskaita, mutta vastaan siihen, että jälkiruokia ei nautita joka lounaan ja päivällisen jälkeen vaan erityisempina hetkinä. Arkijälkiruokien kannattajat ovatkin sitten oma lukunsa, ja itse kun en heihin lukeudu en asiaa avaa. Mielummin olen ilman jälkiruokaa mikäli à la carten jälkiruoka ei miellytä tai sitten kannatan rentoa kotijälkiruokaa jonkun luona. Voi jestas niitä tajunnanmakeita, erinomaisia kaupan mud cakeja/ Daim-fanipaloja/ jäätelöä/ konvehteja ecc.
Äsken selostamani mielipiteeni jälkiruokien suhteen pohjustaa alkuperäistä jäätelö-teemaani. Jäätelön ostopaikkoihin palatakseni joudun tekemään kyllä yhden myönnytyksen. Kyllä, olen tukenut amerikkalaista tiedät kyllä mitä kioskia siinä Esplanadin puiston kupeessa. Mutta vain kaksi kertaa koko kesän aikana. Nekin kerrat johtuivat siitä, että erään tavaratalon jäätelöaltaat näyttivät tuotteiltaan villevallatonta ja eskimoa. Säästin ne lapsille.
Tänään tein jäätelöaikeissa tietoisesti pienen tutkimusmatkan ensin 24h Alepaan. Siellä oli tismalleen sama jäätelövalikoima kuin omassa lähi-Alepassani, joka sijaitsee 200m päässä asunnostani. Tuo kaukaisempi, ympärivuorokautinen ostosparatiisi sijaitsee yhden raitiovaunupysäkin päässä eli hieman kauempana. Ennen 24h Alepaan astumista olin melko varma, etten löytäisi sieltä etsimääni, mutta koska kyseisen butiikin valikoima on yllättänyt minut positiivisesti jopa keskellä yötä (mansikat eivät ole koskaan olleet loppu yöllä tai aamuyöllä!), päädyin käymään siellä. Etsimääni Ainon Suklaa-Toffee-Minttu -pakkausta ei ollut. Sen sisartuotteita tietysti oli, mutta koska olin jo muodostanut sopivan neuroosin kyseisen maun kohdalle, en voinut jättää asiaa sikseen.
Vieressä oleva sympaattinen K-kauppa oli sopiva seuraava testikohde. Kaupunkilaisromanttinen kun olen, oletin, että ehkä sinne pakastealtaan perukoille on jäänyt se sopiva purnukka valioyksilöä ahneelle minulle. Kuten kyseisessä kaupassa käymätönkin saattaa jo tässä vaiheessa arvata, niin ei sitä jäätelöä sielläkään tietenkään ollut. Mainetta ja kunniaa kuitenkin suon kyseiselle pikku-marketille. Herkullisia oliiveja ja kaikenlaisia pikkusuolaisia välimerellisiä naposteluherkkuja siellä nimittäin on vino pino. Lisäksi sieltä saa erityisen hyvää paperipussissa olevaa Ullan Pakari -leipää. Onnittelen ihanista tuotteistanne! Gloriani jatkuu myös jäätelöiden osalta: tutun amerikkalaista Ben&Jerry´s -jäätelöä oli myös joka sorttia. Onnekas olisin ollut mikäli aivoni olisivat niitä halajaneet tänä tiistaina! Reiluuden nimissä ostin kuitenkin Fazerinan ja liukenin paikalta. (10min x pakasteallas= vajaa euron ostos)
Palatessani omille huudeilleni pohdin menisinkö tuttuun ja turvalliseen lähi-Alepaan, jossa usein jumitan milloin minkäkin hyllyn edessä vai menisinkö sen ainoan "ison putiikin" kauppaan, josta minulla ei ole mitään bonus- tai etukorttia. Rohkeana ja ennakkoluuloisena menin. Tarina huipentuu nyt. Voitteko kuvitella Valintatalossa oli sitä jäätelöä ja olipa siellä joitain sellaisia jäätelöitä (esim. Ingmanin Kingis-pakettijäätelö), joita ei kilpailijoilla ollut. Silmät kirkkaina ja ahneina tartuin suomalaiseen makuun tehtyyn, kansallisromanttiseen Valion Aino-jäätelöön (maku: Suklaa-Toffee-Minttu) ja marssin kassalle.
Tarinan opetus on se, että nautinnon perässä kannattaa juosta ja että tärkeintä on matka ja himo, ei itse päämäärä. Ainakaan välttämättä. Minulle päämäärä ja matka olivat tällä kertaa yhtä tärkeitä. Matka kasvatti luonnettani, koin itseni spartalaiseksi jäätelötaistelijaksi, joka kannattaa valikoiman puolesta taistelua (valintatalo=valikoima). Päämäärä puolestaan oli paitsi tahtoni ja haluni (neuroosini) niin myös vaihtelua tuova elämys.
Arvoisat kansalaiset haastakaa itsenne samalla tavalla. Etsikää ja löytäkää ihanaa jäätelöä ja pakottakaa kaupat valikoimaan tuotteensa huolellisesti. Eikö ole mukavaa, että elämän haasteet ovat tällä tasolla ja että kilvoittelu ja odottelu johtuvat muutaman sadan metrin kävelystä kaupasta toiseen? (Vinkki jäätelöistä kiinnostuneille: tavanomaisiin vakioihini kuuluvat mm. Ainon Ihana maitosuklaa, Ben&Jerry´s Cookie Dough)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti