S&M: Milano, Como, Genova

Italia on loistava maa. Tehty nautiskelijoille.

Milano: urbaania tunnelmaa parhaimmillaan. Sopii kävelyä rakastaville kaupunkivaeltajille sekä niille, jotka pitävät metromatkailusta.

Ruoka: cotoletta milanese, gnocchi, jäätelö, tortellini con la panna. Ketjuravintola Rossopomodoron napolilainen pizza herkkua. Pizzeriassa näkee paikallisten perhe-elämää.

Tekemistä: istu piazzalla juo espressoa. Ihmettele, ole ja elä, katso ihmisiä!

Illalla: mene Piazza Sempionen baareihin ja hyödynnä aperitiivin Happy Hour n. klo 18.30-22
(= juoman ostettuasi pääset nauttimaan buffetista, jossa tarjolla monenmoista tapastyliistä, käy illallisesta!)

Ostoksilla: tee alelöytöjä kaikkialta myös tuttujen ketjujen vaatteet eroavat Suomesta löytyvistä tuotteista. Huomaa Italian ale on AINA -50-70%


Lago di Como: helppoa elämää järvimaisemissa. Kaikille sopiva, niin liikuntarajoitteisille kuin muillekin. Varsinainen zen-paikka. Sopivan kokoinen ja (suomalaiselle) tuttu tunnelma.

Ruoka: pesce persico (ahven) paikallinen erikoisuus herkullista kevyesti taikinaan pyöriteltynä paistettuna sipulin kera, pizzaa, ravintola Pepenero tarjoilee aivan Comon keskustassa kattavan pizzalistan, oma suosikki: Pizza Bomba (juustoja ja salamia, ei tomaattia!)

Viini: puoli litraa viiniä ravintolassa kuin ravintolassa (un mezzo litro di vino bianco/rosso) 4e!

Tekemistä: retkeile läheisille vastarannoille. Bellagion vastarannalla löytää myös turistihässäkän, jos sitä kaipaa. Käy Funivialla katsomassa maisemia. Ota aurinkoa (rantakin löytyy, tosin pieni...) Käy piazzoilla!

Illalla: Bargiuliani aivan Como järven rannalla on paikallisten suosima baari/ ravintola. Upeat näkymät ja trendikäs tunnelma.


Genova: yllätysmaa. Paljon Ranskaa ja Keski-Eurooppaa. Ajoittain luulet olevasi rapakon takana. Sopii myös lapsille. Mene! Tästä et tiennyt! Huom. paljon ranskalaisia & italialaisia matkailijoita, ruoan taso taattu!

Ruoka: gli gnocchi alla genovese, pesto tulee täältä! , frutti di mare merenelävät.

Viini: hyvää ja halpaa, näin sen kuuluu mennäkin.

Tekemistä: kävele kaduilla, juo espressoa, kokeile ranskalaisia leivoksia. Kuuntele huipputaitavia kautsoittajia!

Ostoksilla: sopivasti kauppoja. Osta uikkarit hyvään hintaan ja tee löytöjä pienehköistä merkkiliikkeistä.

Illalla: syö jäätelöä ja kuljeskele katuja pitkin. Mene baariin, jos tunnelma ei riitä.

Duomo & M

Lago di Como

Porto di Genova

PS. Italia ei ole vain iso kasa Välimerta. Älä niputa sitä perinteiseen TeneriffaMallorcaRhodos-sarjaan. Alueelliset erot näkemisen ja kokemisen arvoisia. Koskee kaikkia elämän osa-alueita: ruokaa, naisia, miehiä, lapsia, muotia, arvoja, työtä, olemistapaa, politiikkaa ecc.

BUON VIAGGIO!

Jäikö jäätelöä? Vainko yhtä ainoaa laatua?

Suomalaiset söivät ainakin pari vuotta sitten eniten jäätelöä Euroopassa (noin 14 l/hlö/vuosi). Ei liene siis erikoista, että päädyin kantakaupungissani jäätelöostoksille. Vielä vähemmän yllättävää on se, että suuntasin kauppaan. Ostan jäätelöni aina kaupasta. 

Jälkiruokavaihtoehtoja löytyy kasapäin tavallisesta kaupasta. Tuppaan syömään ulkona ravintoloissa kun tarve vaatii kunnon ruokaa, mutta jälkiruoan voi nautiskellakin hintatietoisesti kotona. Nauttisin kyllä jälkiruokaakin ravintolassa - ilman muuta - jos siellä vain olisi tarjolla täyteläisiä, suklaisen valuvia, sopivasti suolaisia, maukkaan makeita, voilla leivottuja herkkuja. Harmillisen usein joudun toteamaan, että listalla on vähemmän intohimoa herättäviä jälkiruokia (sorbetteja, hedelmäpohjaisia hilavitkutuksia, kuivia ja murenevia leivoksia [= kuumassa uunissa pitkään korventuneita hiekkakakkuja, jotka tarjoillaan trendikkäästi mascarpone-ricotta -vaahdon ja raparperi-puolukkakastikkeen kera. Nämä eivät aiheuta kenessäkään, anteeksi siis tarkoitin Minussa, suurta maku/tunne-elämystä] ). Nyt ennen kuin joku vetää puolukan henkeen on hyvä mainita, että  pidän hedelmistä. Olen esimerkiksi totaalinen mansikka- ja omenafani. Sesonkiaikoina hedelmä on pala taivasta, vaan ei koskaan se paras jälkiruoka. Minulle oikea jälkiruoka on jotain laitettua ja valmistettua; ei puusta pudonnutta tai maasta noukittua ja pestyä. Ne pudonneet/maasta noukitut voivat olla lisukkeena, osana jälkiruokaa, mutta kyllä se kirsikka tarvitsee seuraukseen kakun tai edes nokareen Nutellaa, jotta sitä jälkiruoaksi voi kutsua. Ravintoloiden jälkiruoat ovat toki laitettuja, mutta jotenkin ne ovat usein niin neutraaleja sekä maultaan että rakenteeltaan, etten voi niitä paljoa kehua. Luonnollisesti minäkään en ole mikään tympeä luonnonoikku: hymyilen pitkään kun löydän listalta tutun valuvan suklaafondantin tai mutaisen mud caken. Syön niitä kyllä tyytyväisenä, jos ne on oikein valmistettu. 

Klassikkosuklaajälkiruoat ovat tärkeitä. Ne luovat ja säilyttävät perinteitä + pitävät asiakkaat tyytyväisinä. Joku voi ajatella, että mieleiseni jälkiruoat ovat turhan raskaita, mutta vastaan siihen, että jälkiruokia ei nautita joka lounaan ja päivällisen jälkeen vaan erityisempina hetkinä. Arkijälkiruokien kannattajat ovatkin sitten oma lukunsa, ja itse kun en heihin lukeudu en asiaa avaa. Mielummin olen ilman jälkiruokaa mikäli à la carten jälkiruoka ei miellytä tai sitten kannatan rentoa kotijälkiruokaa jonkun luona. Voi jestas niitä tajunnanmakeita, erinomaisia kaupan mud cakeja/ Daim-fanipaloja/ jäätelöä/ konvehteja ecc. 
           
Äsken selostamani mielipiteeni jälkiruokien suhteen pohjustaa alkuperäistä jäätelö-teemaani. Jäätelön ostopaikkoihin palatakseni joudun tekemään kyllä yhden myönnytyksen. Kyllä, olen tukenut amerikkalaista tiedät kyllä mitä kioskia siinä Esplanadin puiston kupeessa. Mutta vain kaksi kertaa koko kesän aikana. Nekin kerrat johtuivat siitä, että erään tavaratalon jäätelöaltaat näyttivät tuotteiltaan villevallatonta ja eskimoa. Säästin ne lapsille.

Tänään tein jäätelöaikeissa tietoisesti pienen tutkimusmatkan ensin 24h Alepaan. Siellä oli tismalleen sama jäätelövalikoima kuin omassa lähi-Alepassani, joka sijaitsee 200m päässä asunnostani. Tuo kaukaisempi, ympärivuorokautinen ostosparatiisi sijaitsee yhden raitiovaunupysäkin päässä eli hieman kauempana. Ennen 24h Alepaan astumista olin melko varma, etten löytäisi sieltä etsimääni, mutta koska kyseisen butiikin valikoima on yllättänyt minut positiivisesti jopa keskellä yötä (mansikat eivät ole koskaan olleet loppu yöllä tai aamuyöllä!), päädyin käymään siellä. Etsimääni Ainon Suklaa-Toffee-Minttu -pakkausta ei ollut. Sen sisartuotteita tietysti oli, mutta koska olin jo muodostanut sopivan neuroosin kyseisen maun kohdalle, en voinut jättää asiaa sikseen.

Vieressä oleva sympaattinen K-kauppa oli sopiva seuraava testikohde. Kaupunkilaisromanttinen kun olen, oletin, että ehkä sinne pakastealtaan perukoille on jäänyt se sopiva purnukka valioyksilöä ahneelle minulle. Kuten kyseisessä kaupassa käymätönkin saattaa jo tässä vaiheessa arvata, niin ei sitä jäätelöä sielläkään tietenkään ollut. Mainetta ja kunniaa kuitenkin suon kyseiselle pikku-marketille. Herkullisia oliiveja ja kaikenlaisia pikkusuolaisia välimerellisiä naposteluherkkuja siellä nimittäin on vino pino. Lisäksi sieltä saa erityisen hyvää paperipussissa olevaa Ullan Pakari -leipää. Onnittelen ihanista tuotteistanne! Gloriani jatkuu myös jäätelöiden osalta: tutun amerikkalaista  Ben&Jerry´s -jäätelöä oli myös joka sorttia. Onnekas olisin ollut mikäli aivoni olisivat niitä halajaneet tänä tiistaina! Reiluuden nimissä ostin kuitenkin Fazerinan ja liukenin paikalta. (10min x pakasteallas= vajaa euron ostos)

Palatessani omille huudeilleni pohdin menisinkö tuttuun ja turvalliseen lähi-Alepaan, jossa usein jumitan milloin minkäkin hyllyn edessä vai menisinkö sen ainoan "ison putiikin" kauppaan, josta minulla ei ole mitään bonus- tai etukorttia. Rohkeana ja ennakkoluuloisena menin. Tarina huipentuu nyt. Voitteko kuvitella Valintatalossa oli sitä jäätelöä ja olipa siellä joitain sellaisia jäätelöitä (esim. Ingmanin Kingis-pakettijäätelö), joita ei kilpailijoilla ollut. Silmät kirkkaina ja ahneina tartuin suomalaiseen makuun tehtyyn, kansallisromanttiseen Valion Aino-jäätelöön (maku: Suklaa-Toffee-Minttu) ja marssin kassalle.

Tarinan opetus on se, että nautinnon perässä kannattaa juosta ja että tärkeintä on matka ja himo, ei itse päämäärä. Ainakaan välttämättä. Minulle päämäärä ja matka olivat tällä kertaa yhtä tärkeitä. Matka kasvatti luonnettani, koin itseni spartalaiseksi jäätelötaistelijaksi, joka kannattaa valikoiman puolesta taistelua (valintatalo=valikoima). Päämäärä puolestaan oli paitsi tahtoni ja haluni (neuroosini) niin myös vaihtelua tuova elämys.  

Arvoisat kansalaiset haastakaa itsenne samalla tavalla. Etsikää ja löytäkää ihanaa jäätelöä ja pakottakaa kaupat valikoimaan tuotteensa huolellisesti. Eikö ole mukavaa, että elämän haasteet ovat tällä tasolla ja että kilvoittelu ja odottelu johtuvat muutaman sadan metrin kävelystä kaupasta toiseen?  (Vinkki jäätelöistä kiinnostuneille: tavanomaisiin vakioihini kuuluvat mm. Ainon Ihana maitosuklaa, Ben&Jerry´s Cookie Dough)

Kannatin kotimaista valioyksilöä.

Lisää Bella figuraa? Sì grazie!

Olin vastikään matkalla ikuisessa kaupungissa. Siellä jos jossakin tulin ajatelleeksi monenmoista. Oli suorastaan helpottavaa ajatella, että jotkin asiat näyttävät kestävän aikaa suhteellisen hyvin. Rooman useat historialliset ikivanhat nähtävyydet ovat säilyneet uskomattoman hyvin. Grazie a Dio niitä ei ole purettu. Yhtä hyvin ne voisivat olla kadonneet. Mikäli Italia (+ useat muut merkittävät maailman kolkat) omaisi pohjoismaalaisen mentaliteetin, joka pyrkii jatkuvasti uuteen ja innovatiiviseen (sen sijaan, että jättäisi edes joitain mukavia vanhoja "juttuja" vielä henkiin tai loisi uutta, joka mukailisi tyylillisesti vanhaa vaikkapa rakennustaiteessa) olisivat ihanat monumentit ja rakennukset varmasti purettu. Syy siihen, miksi niitä kaikkia "hienoja juttuja" ei ole purettu on tietysti aikamoinen vyyhti, jota ei tässä sen kummemmin pohdita. Asiasta teen kuitenkin seuraavanlaisen laskukaavan: italialainen kulttuuri + aika + yllätykset = tulos. Tässä nimenomaisessa tapauksessa tulos on tietenkin se, että monumentit on pyritty säilyttämään, koska ne on nähty itsessään arvokkaina. Jos oltaisiin oltu pelkästään käytännöllisiä, olisi rakennuksia voitu purkaa esim. metron takia. 
           
Säilymistä on edesauttanut myös se tosiasia, että rakennukset on aikoinaan tehty käytännön sanelemana kivestä, koska puuta ei ollut. Tulipaloissahan ne olisivat viimeistään palaneet. Neitomme Suomi, jolle ei onnea ole liiemmin suotu juuri mistään vinkkelistä katsottuna, on tietenkin - erityisesti keskiajan kuluessa - menettänyt paljon tulipalojen takia. Mutta jotta ei tehtäisi aivan liian yksinkertaistavaa tekstiä, laajennan vielä asiaa lisäten yhtälöön vielä sodat ja muut historian oikut (Suomineito ei ole kuitenkaan ainoa, jossa on sodittu). Tämän seurauksena kollektiivisesti voidaan olla kertakaikkisen ILOISIA, että meillä eikun siis tuolla alhaalla Euroopassa on kauneutta, jota kannattaa tulla ihan täältä Pohjoisnavan naapurustosta asti katsomaan. Tuota eurooppalaista kauneutta on mm. Roomassa (ja vaikka missä muualla!..). Suosittelen jokaista merkitsemään kalenteriinsa "Rooma" ja merkitsemään sen vielä yliviivaustussilla, jotta seuraavana lomana sinne älyää suunnata. Muistakaa siis La prossima fermata: Roma.
            
Roomassa ja Italiassa ylipäätään huomaa materiaalisen kauneuden lisäksi ihmisten käyttäytymiseen liittyvän seikan. Itseasiassa etenkään kukaan suomalainen ei voi olla huomaamatta sitä. Ihmiset näyttävät hyvältä ja käyttäytyvät hyvin. Hyvällä käytöksellä tarkoitan nyt suhteellisen rajattua asiaaa. Ihmiset eivät syljeskele kaduilla ja ole humalassa, eivät ketkään, eivät edes ne ns. laitapuolenkulkijat/kodittomat/köyhät. Se on ihanaa. Kukaan ei lietso tietoisesti tai ainakaan näkyvästi huonoa oloa julkisilla paikoilla. Helsingissä sitä tapaa päivittäin ikävään kierteeseen liusuneita ihmisiä, jotka näyttävät voivan huonosti ja jotka myös voivat siten. Minä väitän, että, mitä enemmän sellaista huonoa oloa näkee, sitä enemmän sitä myös on ja tulee olemaan. Ei vain niin, että jos lähipiirissä on joku sellainen vaan ylipäätään. Mieti ihmisiä, joita näit kauppamatkallasi. Miltä he näyttivät? 

Pahoitin lievästi mieleni heti palattuani Suomeen. Huom. sää oli mitä kaunein, aurinko paistoi ja mittarissa oli yli kaksikymmentä. Helsingin Rautatientorille saavuttuani, bussista ulos astuttuani näin räkiviä humaltuneita ihmisiä. Nuo huonovointiset ihmiset ovat parkkeeranneet osuvasti vieläpä siihen paikkaan, josta kaikki turistitkin näkevät heidät. Sellaisen näkeminen masentaa sekä ulkomaalaisen että suomalaisen (lue: ihmisen). Siinä herää sellainen auttamisen halu, mutta ikävä kyllä harva meistä kuitenkaan rupeaa auttamaan (Mutta miksipä ei, voisihan sitä aloittaa vaikka niistä omista kaukaisista serkuista, sisaruksista yms.) 

Palataan ihmiseen. Jokainen ihminen on kauneutta arvostava olio. Kun näkee kaunista tai mukavaa, tulee hyvä mieli ja olo. Tai ainakin parempi olo. Tähän väliin vilautan senkin päivänselvyyden, että eihän Italia edes ole mikään "pohjoismainen hyvinvointivaltio", joka pärjäisi mittareilla niin kuin Suomi (otetaan itsemurhatilastot pois), mutta silti ihmiset näyttävät hyvinvoivilta, ja hyvinvoivalta näyttävä voi todennäköisemmin, myös sisäisesti paremmin kuin henkilö, joka näyttää huonovointiselta. Tämä väite pätee tietysti muihinkin kuin pelkästään hyvinvoivalta näyttäviin italialaisiin. Ja jos oikein mietin omia subjektiivisia kokemuksiani ihmisistä yleensä, niin enpä ole koskaan tavannut huonovointiselta näyttävää ihmistä, joka vakuuttaisi voivansa hyvin sisäisesti. 

Pointtini tässä ei ole se, että käsken nyt kaikkia pynttäytymään liioitellusti ja teennäisesti ja menemään kadulle/ kavereille/työpaikoille/kahviloihin rehvastelemaan, kertoen, miten hyvin meillä menee vaan se, jottei vaan  lietsota huonoa oloa julkisesti, koska se vaikuttaa negatiivisesti kaikkiin, sinuun, minuun, äitiisi ja naapurin Pekkaan. Mutta kysynpä kuitenkin vielä, miten huonovointisten ihmisten näkeminen vaikuttaa lapsiin. Lapset ainakin tottuvat siihen. En ole mikään aivotohtori, mutta luulen sen vaikuttavan heihin varsinkin jollakin negatiivisella tavalla. Keksitään esimerkki: eräänä marraskuisena aamuna saatoit vielä töihin lähtiessäsi olla hyvällä tuulella. Kuitenkin työmatkallasi näit (pelkkä näkeminen riittää) liikaa huonovointisuutta, lisäksi satoi räntää ja bussikin oli myöhässä, ja voilà lopputuloksena oli huono mieli ja toteamus, jonka mukaan elämä on harmaata ja kurjaa, "ihan sama". Tiedän säälle, ruuhkille ja monelle muullekaan ei voi tehdä juuri mitään, mutta sinun olemuksellesi voit. Tee se. Eikö voitaisi ottaa vähän bella figuraa ja käytöstapoja kehiin? Sanotaan rapussa naapurille "Päivää", "Hei" tai edes "Moi". Eikä juosta kuin aropuput naapuria pakoon avaten ovi vasta sitten kun naapuri on sulkenut omansa. Sanotaan "Kiitos" ja "Ole hyvä". Ja vaikka menisikin huonosti, niin ei viitsitä istua steissillä räkimässä ja juomassa bisseä, ja jätetään se kiroilu vähän vähemmälle. Tämän kruunaa vielä hiusten kampaaminen ja hyvä ryhti. Siinä se, la nuova bella figura finlandese, uusi suomalainen hyvä käytös.

Näyttää portilta taivaaseen. Italian ensimmäisen kuninkaan Vittorio Emanuele II:n palatsi (Palazzo a Vittorio Emanuele II) Roomassa.

Saturnuksen renkaat ja uusi luuta

Näin keväällä, ensimmäisen totuuden aikaan (it. primavera= ensimmäinen+totuus) sitä tulee miettineeksi tunne-elämää vähän laajemmasta aspektista. Monet tuppaavat ajatella, että erityisesti keväisin ihmiset hullaantuvat auringosta, kasveista ja tulevat hulluiksi takatalvesta. Tämä luonnon muutos näkyy myös ihmisten välisessä käyttäytymisessä; ihmisillä on tapana kietoutua toisiinsa, seurustella, tapailla, mennä kihloihin etc. Kavereiden kesken sitä saattaa puhua esimerkiksi tulevista kesähäistä. Tuttu instituutio avioliitto on toki periaatteessa "aina muodissa", ja mikseipä olisi? Hääpari kokee olevansa ainutlaatuinen Cupidon luomus, ja vierailla on mahdollisuus viihtyä ilmaiseksi, tahdostahan se viihtyminen nimittäin on kiinni (toisaalta voihan sitä leikkiä vaikka viini-, ruoka-, etiketti- ja muotikriitikkoa, joka istuu sopivan sitruunaisessa kuosissa ja miettii parannusehdotuksia edellä mainittuihin seikkoihin).
       
Avioliiton merkitys on kuitenkin myös vähentynyt vuosien saatossa. Se on, kuten me kaikki sen tiedämme, vähän epätrendikäs juttu - ei laisinkaan välttämätön. Eihän sitä tarvitse jotain ikiaikaista insituutiota kahden ihmisen suhteeen lujittajaksi. Mitä sitä sormuksella lesoamaan? Miksi käyttää rahaa häihin kun voi kuluttaa kaiken rahan johonkin aidosti tarpeelliseen? Tuntuu, että yhä useammat miehet ja naiset eivät tarvitse papin aamenta saadakseen jälkikasvunsa maailmaan tai yhteisen asuntolainan pankista. Mutta koska kolikolla on kaksi puolta, niin onhan olemassa joukko myös sellaisia, jotka nyt vaativat/haluavat ihan tosissaan kirjaimellisesti kuulla papin vihkisaarnan kirkossa. Tällä joukolla tarkoitan homopareja. Ja kyllä ymmärrän, että jos samaa sukupuolta olevia pareja kohdellaan eri tavalla kuin heteropareja, niin sehän on todiste siitä, ettei heitä kohdella yhtäläisesti. (Ei-kirkollinen aviolittohan ei ole samanlainen ongelma, koska se perustuu lainsäädäntöön, ei mihinkään kirjaan, joka kertoo, miten elää soveliaasti.)

Pointtini on kuitenkin se, että koska kirkon avioliitto on vanha traditio, jonka idea ja "säännöt" selitetään Raamatussa, joka on kirjoitettu kirjaimellisesti Aatamin aikoihin. Niin miksi yrittää modernisoida vanhaa kirjaa ohjeineen? Luulisi, että joku "tosiuskovainen" ei halua rikkoa pyhiksi lukemiaan sääntöjä, kun taas "maallistuneempi krisitty" ja "ei-uskonnollinen" ei kenties koe kirkon tarjoamaa avioliittoa välttämättömänä, koska olemassa on tosiaan se ei-kirkollinen siviiliavioliitto.

Minusta näyttää siltä, ettei ole olemassa mitään erityisen hyvää syytä sille, miksi kirkon pitäisi hyväksyä homoavioliitot (No maksaahan kirkkoon kuuluva toki kirkollisveroa...) Syy sille, miksei syytä ole, johtuu vain Raamatun sisällöstä. Aivan toinen asia on taas se, mitä ihmiset haluavat. Jos kirkon päättävien elinten jäsenet yhtäkkiä haluavat tulkita tekstinsä eri tavalla (esim. "Ei jumala tarkoittanut sitä kirjaimellisesti miehen ja naisen välille vaan ihmisten välille, sukupuolesta riippumatta ") kuin tuhat vuotta sitten, niin sittenhän ongelmaa ei ole. Mutta mikäli nojataan kirkon ikiaikaisiin, ei niin ajattomiin oppeihin (=Raamattuun+ traditioihin) niin perusteita homoavioliittojen hyväksymiselle ei mitä ilmeisimmin ole. Kääntäjät ovat kuin ovatkin tulkinneet aina ja kaikkialla lauseen kirjaimellisesti miehen ja naisen, ei ihmisen ja ihmisen välille. Ja jostain kumman syystä tämä on myös vuosien saatossa pysynyt kirkon virallisena traditiona. Kiintoisaa on muuten huomata, että monet tavalliset heteroparit nyrpistävät nenänsä avioliitolle, kun taas homoparit himoitsevat avioliiton tuomaa siunausta. Aikamme eräs ilmiö selvästikin.

Palataan vielä kirkon avioliittoon. Mitä kirkko edellyttää avioliittoon aikovilta? Todetaan vielä sekin seikka, että kirkko on kirkko, ei valtio, johon kuulutaan "pakosta". Kirkko voi edellyttää jäseniltään jotain. Sillä on oikeus tehdä se. Yhtä lailla lihansyöjä saisi paheksuntaa, jos söisi carpaccioa jonkin vegaaniliiton päivällispöydässä. Kyllä siihen varmasti tartuttaisiin! Vai onko olemassa ns. suvaitseva/joustava vegaaniliitto, joka paistaa muitta mutkitta entrecoteen kaikille halukkaille? Vastaus on sanomattakin selvä. Joka tapauksessa ne, jotka haluavat kirkkohäät, kuuluvat kirkkoon, mikä taas voi johtua esimerkiksi
a) jonkinlaisesta uskonnollisuudestaa (turha edes yrittää pohtia kaikkia uskonnollisuuden skaaloja) tai b) pelkästään tavasta, jolloin naimisiin haluavat täyttävät kirkon vaatimat ulkoiset edellytykset (mies+nainen, käyneet rippikoulun, eivät naimisissa). Kun edellytykset täyttyvät pääsee naimisiin. Jee! Ikävä kyllä juuri noita ulkoisia vaatimuksia homoparit eivät täytä. Se on vain asia, jolle ei mahda mitään.

Sitten voidaan miettiä, piileekö kirkon karismaattisuuden juju juuri niissä jäyköissä vanhanaiakaisilta tuntuvissa perinteissä? Säännöillä ja perinteillä kirkko ikään kuin valitsee jäsenensä. Jäsenten on tietysti - enemmän tai vähemmän - pidettävä kirkon asettamista säännöistä & perinteistä. Vastaavasti kirkkoon kuulumattomat eivät hyväksy niitä tai eivät muuten vain ole kiinnostuneita kuulumaan kirkkoon. Fakta on kuitenkin se, että jos olemassa olevia (kirkon) perinteitä napsitaan pois/muutetaan, niin vaarana on lumipalloefekti, joka pahimmassa tapauksessa muuttaa alkuperäistä kirkkoa niin merkittävästi ettei voidakaan puhua enää "Raamattuun pohjautuvasta kristillisestä kirkosta". Toisin sanoen kokonaisuus kärsii liikaa ja koko homma (kirkko) alkaa muistuttaa jotain toista instituutiota. Sama kuin karppaisi mutta söisi kuitenkin sokeria aina aamuisin. Tuskin sitä perinteiset karppaajat enää katsoisivat karppaukseksi. Väkisinkin ne tavalliset ei sokeria aamuisin syövät karpit muodostaisivat oman ruokalahkonsa nimeltä "Alakarppi" tai sitten  ne sokeria aamuisin syövät karpit perustaisivat ryhmän nimeltä "Sokerikarppi". Väliin mahtuisi tietenkin liuta muita karppausyhmiä.

Toisaalta myönnytykset ovat nekin yksi vaihtoehto ja ne saattavat johtaa mukavaan suvaitsevaan kirkkoon (uusi mukava kirkkojäsenyys EU-jäsenyyden tapaan: jäsenyys, joka tarjoaa samaa kaikille ja suvaitsee kaikki eurooppalaiset. Olen yhtä lailla EU:n jäsen kuin naapurini, niinpä eihän siinä mitään dilemmaa ja actionia olekaan. Vaikea se on vääntää kunnon väittely rapussa aiheesta "EU kohtelee minua eri tavalla kuin sinua" [eri EU-maiden välillä tämä onnistuisikin jo]).

Ihminen voi valita. Jos valitsee olla vegaani, niin se tarkoittaa sitä, ettei syö mitään eläinperäistä. Käytännössä tämä näkyy vaikkapa joulupöydässä, siten että kyseinen henkilö ei syö joulukinkkua. Aivan päivänselväähän tuo on. Jos vegaani syö lihaa, niin hän ei ole vegaani. You can´t have a cake and eat it. Piste. Yhtä lailla, jos haluat naimisiin kirkossa, sinun on oltava hetero. "Olla hetero" on vain edellytys kirkon tarjoamalle traditiolle nimeltä avioliitto. Voithan kuulua puolueeseen ja erota siitä, jos se ei enää miellytä. Sama tapa sen kirkon kanssa. Niin ja voihan kirkkokin muuttua, mutta sen erityisyyden juju uhkaa vaarantua. Pakko sen on kuitenkin muuttua, jos kukaan muu kuin paavi ei halua olla jäsen.

 Eräiden kirkkohäiden karkkipöytä.